KUVA NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ TAPAUKSESTA

Ääni:

Tampereella 18.09.2019, AVIn “Sanoista tekoihin”-saavutettavuusseminaarissa.

Tilaustyö Etelä-Suomen Aluehallintovirastolle; saavutettava performanssi. Käytin toteutuksessa apuna viittomakielen tulkki Sirpa Teiraa ja kuvailutulkki Pipsa Toikkaa. Lopullinen teos perustui kieleen, tarinaan sekä ääneen.

• AVIn tuottama videodokumentaatio
• Kuvailukäsikirjoitus
• Kuvagalleria (photos: Joona Ali)
• Issuusta löydät Kynnyslehden reportaasin teosprosessista. (sivut 4-6)

videodokumentaatio:

Käsikirjoitus

Livenä mikkiin kulisseissa:

Mä olen performanssitaiteilija Maire Karuvuori ja mä olen valmistanut teille performanssiteoksen, jonka nimi on kuva näkymättömästä tapauksesta. Mä olen teidän kanssanne täällä Hotelli Koskipuistossa, mutta te ette voi nähdä mua, koska mä en ole näkyvillä. 

Te ette voi nähdä tätä teostakaan, ainakaan silmät auki, paitsi jos te ymmärrätte Suomen viittomakieltä. Jos te ymmärrätte Suomen viittomakieltä, mä suosittelen teitä pitämään silmät auki ja kohdistettuna tuolla edessä istuvaan, kauluspaitaiseen tulkkiin. Kaikille muille mä suosittelen sitä, että te laitatte silmät kiinni.

Nyt tää alkais.

Nauhalta:

Seuraavan tekstin aikana kuuluu painavan oven kovaääninen narina, kumisevan hallin kaikua, kävelyä pakkaslumella ja kohinaa.

Meillä on nyt elämässä vähän kaikkea ja me ei enää jakseta taistella.

Marika kertoi yhesti Tampereella, että se on niinkun lastu laineilla ja täysin irrallaan elämästä. Tää tapahtu Cafe Europassa, se oli nyt maanantaina ja se pitää vieläkin paikkansa.

Mää vastasin sille, että nyt ei kandee mitään muuta ku syödä konvehteja tää loppuvuosi.

Se oli viisaasti sanottu, sillä tää koko paikka on aivan sumussa ja liukas. Valot imeytyy eripituisten etäisyyksien päässä odottaviin vuorenseinämiin ja mekin odotetaan. Me odotetaan, että tää sumu hälvenis, ne odottaa sitä, että tulee niiden aika toimia. Yks niistä on Krafla. Se on kaks kilometriä syvä ja se on purkautunu kakskytyhdeksän kertaa sinä aikana, kun tälläsia juttuja on pistetty muistiin. Sen huipulta ei näy mitään, koska aurinko on laskenu jo pari tuntia ja 70 kilometriä sitten. Otsalampun valossa oman hengityksen huuru sekoittuu Kraflan hengityksen huuruun ja melkein mitään muuta ei tarvikaan nähdä, sillä aika paljon voi vaan tietää.

Seuraavan, vartin aikana, tekstin lomassa, kuuluu saunomisen ääntä, huminaa ja kohinaa, kävelyä hiekkatiellä linnunlaulun keskellä ja painava, narisevan liukuoven avaamisesta ja sulkemisesta syntyvä ääni.

Mä näytän teille yhden jutun Porista

Porissa on Eteläranta-niminen katu, joka Jazzijuhlien aikaan tulvii ihmisiä, esiintymislavoja ja metrilakun myyjiä. Se on kaikkina muinakin aikoina iloinen ja kaunis katu. Se katsoo Kokemäenjoen yli Kirjurinluotoon ja laskeva aurinko sävyttää sen lupauksilla romantiikasta, kaukomaiden katukahviloista ja syvistä keskusteluista puistoissa ystävien kesken. Se katu muistuttaa mua Pietarista ja Pariisista, eikä mulle sillä kadulla tule ollenkaan mieleen jääkiekko, Suomi-rokki tai nakkikioskitappelut.

Tällä kadulla, osoitteessa Eteläranta 6, on viime vuosisadan alussa rakennettu, pieni kerrostalo. Siihen mahtuu päällekkäin kaksi huonetta ja vierekkäin joko kaksi, niin kuin alakerrassa tai vain yksi niin kuin yläkerrassa. Ulkoapäin talo on tyylikäs, mutta helposti lähestyttävä. Se on ensimmäisen kerroksen kohdalla valkoinen ja uusklassisistisesti miedon korea. Toisen kerroksen rappauksen on lämmittänyt poltettu sienna. Mikäli poltettu sienna ei teille värinä ole tuttu, voin kertoa, että se on kuin auringon kuumentama rantakallio, herkullisen täyteläinen kuin puussa valmiiksi kypsynyt persikka ja lempeän pehmeä kuin huokaus, jonka rakastunut kyyhky päästää mielitiettynsä seurassa. Se on se väri, jonka auringonlasku maalaa vaaleanpunaisille poskille. 

Tässä siennan alla, keskellä julkisivua on ovi, joka johtaa kolmen askelman kautta suoraan kadulle ja nuo kiviportaat sinä nyt nouset ja tuosta ovesta, kaarevan karmin alta, sinä käyt sisään.

Tulet lasisen tuulikaapin läpi taidegallerian eteiseen. Vasemmalla nousevat portaat viistosti ylöspäin seuraavaan kerrokseen, pikkuisen talon idänpuoleista ääriviivaa pitkin. Alakerrassa portaiden vierellä on vastaanottotiski, jonka takana olisi yleensä näyttelynvalvoja katselemassa kissavideoita, nyt siellä ei istu ketään.

Tila ei kuitenkaan ole tyhjä ihmisistä. Poriginal-galleriassa on tänään paljon kuhinaa. Täällä on Mitä itää? -näyttelyyn liittyvä tapahtumailta ja yleisöä on kolmen ja neljän kymmenen hengen väliltä. On tiistai 3.7.2018 ja tämä päivä on ollut juuri sellainen kuin heinäkuisen päivän on hyvä ollakin: aurinkoinen ja lämmin. Gallerian eteisessä hyväntuuliset ihmiset juttelevat toisilleen ja nauravat, hälisevät. Kokonaisuus on parinkymmenen taiteilijan ja ainakin yhtä monen porilaisen turvapaikanhakijan yhdessä rakentama. Olet hiukan myöhässä, ohjelma on jo alkanut.

Aikataulun mukaan juuri nyt on päättymäisillään esitys, jossa Rakastajat-teatterin johtaja Angelika Meusel lukee katkelmia Paperittomat-nimisestä näytelmästä, joka on rakennettu turvapaikanhakijoilta kerättyjen kokemusten pohjalta. Menet katsomaan.

Meusel lukee tekstiään alakerran galleriahuoneen takaseinustalla, taittotuolilla istuen.

Huone on puolet mahtailevan pikkurakennuksen alakerrasta. Se on kooltaan 6 X 9 metriä ja sisäänkäynti eteisestä on keskellä toista pitkää sivua. Seinät ovat valkoista ja lattia punaista kiveä. Kolmen metrin korkeudessa näkyy tumma puukatto kauniine tukiparruineen. Huone on valaistu spotein ja katon rajasta tulee tilaan myös luonnonvaloa, kadun puoleiselta lyhyeltä seinältä, kaari-ikkunan läpi. Ikkunan alapuolella ja huoneen muillakin seinustoilla on ihmisiä. He katsovat katosta riippuvaa, herkkää rakennelmaa, joka huojuu hiljalleen ja pelkällä olemuksellaan hallitsee koko tilaa. Sinäkin katsot.

Ylhäältä alas. Keskellä kattoa riippuu parrusta köysi, joka on solmittu kapeaan, oksista ja lehdistä putsattuun puun runkoon. Runko on vaakatasossa ja sen molemmissa päissä on uudet köydet, joista riippuu vaakatasossa uudet puunrungot, joiden molemmissa päissä on taas uudet köydet, joista riippuu taas uudet puunrungot ja näiden alimpien puunrunkojen päissä on narut, joista roikkuu jalkoja.

Jalat eivät ole lihaa ja verta, vaan kipsiä. Ne ovat oikeastaan jalkojen kuoria, onttoja astioita, joiden sisällä on joskus ollut jalka. Ne on selvästi muovattu oikeiden ihmisten päälle ja ne ovat monenkokoisia sekä -muotoisia. Joistain voi arvella mallina olleen miehen, jotkin taas ovat naisen muotoiset. On myös aivan pieniä, lasten jalkoja. Ne roikkuvat kaikki samalla korkeudella, tasapainossa toisiinsa nähden. Niiden sisällä on hiekkaa.

Kokonaisuus tuo mieleen mobilen, himmelin tai jonkin hyvin monimutkaisen vaa’an. Rakennelma antaa ilmavan vaikutelman, mutta sen täytyy olla painava, sillä puunrungot taipuvat kaarille.

Huoneen laidalla, sisäänkäynnin vieressä, on lisää samaa hiekkaa keossa ja hiekassa seitsemän hopeista lusikkaa.

Meusel lopettaa ja kiittää. Ihmiset taputtavat. Meusel korjaa pois taittotuolinsa ja kertoo, että seuraava esitys alkaa samassa tilassa ilman taukoa.

Meuselin vieressä esitystä seurannut, kolmissakymmenissä oleva vaalea nainen alkaa puhua.

“Hei! Mä oon performanssitaiteilija Maire Karuvuori ja mä oon rakentanut tän katosta roikkuvan veistoksen köydestä ja puusta ja hiekasta ja Liinaharjan vastaanottokeskuksessa tehdyistä jalkojen kipsimuoteista. Koska mää oon taiteilija, enkä rakennusmestari, niin mää pyydän teitä välttämään veistoksen alta kulkemista.

Pian mää aloitan performanssin, joka miettii miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan. Musta on tosi mukavaa, että te ootte kaikki tulleet tänne ja tuntuu lämpimältä jakaa teidän kanssa tää hetki, mutta sitten, kun esitys on alkanu, mä en enää puhu teille enkä hymyile teille, enkä mä ota teihin katsekontaktia, koska mä oon antanu itselleni tehtävän, joka mun täytyy hoitaa huolella ja mä haluan keskittyä siihen. Teitä varten mää oon varannu hiekkaa ja hopealusikoita. Te voitte käyttää niitä ihan vapaasti, jos te haluatte vaikuttaa näiden tapahtumien kulkuun tai tasapainoon. Nytten tää esitys alkaa ja mää vaikenen.”

Karuvuoreksi esittäytyneen naisen pitkät hiuksensa ovat auki ja hänen on kädessään akkuporakone.

Päällään hänellä on löysä sinivalkoraidallinen kauluspaita, Marimekon jokapoika, joka on kerätty vyötärölle valkoisella nyörillä. Jalassa on tummansiniset, leveälahkeiset shortsit ja tummansiniset, nahkaiset kävelykengät. Porassa kiinni oleva terä on suuri, pikkurullin paksuinen.

Karuvuori ryhtyy työhön. Hän kävelee rauhallisesti rakennelman luokse, tarttuu tukevasti yhteen jaloista ja poraa suoraan jalkapöydän läpi. Näin syntyneestä reiästä tippuu hieman hiekkaa punaiselle kivilattialle. Kun hän päästää jalasta irti, alkaa rakennelma heilua. Sen tasapaino on niin hauras, että pienikin kosketus saa sen pois tolaltaan. Jalat laskevat ja nousevat, riippuvat rangat pyörivät akseleidensa ympäri.

Liike kuitenkin rauhoittuu hiljalleen. Silloin Karuvuori kulkee rakennelman toiselle puolelle ja tarttuu uuteen jalkaan. Taas hän poraa ja taas lattialle tippuu hieman hiekkaa. Hän toistaa saman yhä uudelleen ja tapahtumat alkavat saavuttaa rytmin ja rutiinin. Karuvuori kulkee rauhallisesti aina uuden jalan luo, hän poraa aina uudelleen, lattialle tippuu hiekkaa ja rakennelma heiluu, kunnes asettuu.

Yleisö katselee hiljaa. Kukaan ei puhu tai liiku. Kukaan ei yritä vaikuttaa tapahtumien kulkuun, mutta kaikki seuraavat keskittyneesti.

Hiekka ei valu jaloista kokonaan ulos tasaisena nauhana kuin tiimalasissa, vaan sitä ropisee vähän kerrallaan, kunnes lakkaa, eikä reiästä valunut hiekka tee tasapainoon suuria muutoksia, vaan rakennelma rauhoittuu aina ennen pitkää tavalliseen tilaansa.

Karuvuori ryhtyy poraamaan päättäväisemmin. Hän ei enää vain paina terää läpi nilkasta tai kantapäästä, vaan tekee poralla edestakaista, sahaavaa liikettä ja saa aikaan niin suuren reiän, että jalka tyhjenee miltei kokonaan ja nousee ylös ilmaan. Hän tarttuu viereiseen jalkaan, joka on yläilmoihin nousseen vastapaino ja sahaa poralla niin suuren aukon kantapäähän, että tämäkin jalka tyhjenee.

Nyt ensimmäiset katsojat alkavat liikkua. Joku ottaa lattialta hopealusikan ja alkaa kuljettaa hiekkaa tyhjentyneitä jalkoja kohti. Muutama muu seuraa esimerkkiä. Tasapaino muuttuu kuitenkin koko ajan, sillä Karuvuori on alkanut toimimaan nopeammin ja tehokkaammin. On kuin hän suorittaisi työtehtävää. Hänen ilmeensä on neutraali, eikä hän puhu mitään tai ota kontaktia yleisöön, mutta hän antaa silti tilaa hiekan kuljettajille ja varoo häiritsemästä heitä.

Kaikki lusikat ovat käytössä ja joku kuljettaa hiekkaa kämmenistään muodostamassaan kupissa. Työ on hidasta ja tehotonta, eikä sen vaikutusta oikeastaan huomaa. Hiekka valuu jaloista reikien kautta heti pois.

Vaikka Karuvuori on poransa kanssa yksin ja katsojat työskentelevät yhdessä, on Karuvuoren aikaansaama vaikutus rakennelman tasapainoon suurempi. Ja vaikka osa yleisöstä on aktivoitunut toimimaan, seisoo suurin osa katsojista yhä samalla paikallaan ja seuraa vierestä.

Ei voi enää tarkkaan sanoa, missä kohtaa teos tapahtuu ja kenen toimesta. Rajat ovat muuttuneet epäselviksi.

Nyt oviaukosta rientää tilaan hymyillen yksi katsojista, nuori nainen kädessään kaksi rullaa leveää pakkausteippiä. Hän antaa toisen rullan yleisöön ja alkaa toisella korjata jalkoja. Tunnelma sähköistyy ja hiekan kuljettaminen saa uutta pontta.

Teippimuumioiksi kääriytyvät jalat erottuvat selvästi teoksen vähäeleisessä estetiikassa.

Karuvuori ei ole suunnitellut tätä. Teippien hakeminen on ollut katsojalta rohkea, jopa anarkistinen ele ja tapahtumien kulkuun on tullut särö. Karuvuori jatkaa kuitenkin häiriintymättä työtään samalla tavalla kuin aiemmin. Suurin osa hiekasta on jo valunut lattialle. Tilanne on ehtinyt liian pitkälle. Teippi ei enää auta, mutta ihmiset eivät ole valmiita lopettamaan.

Rakennelma on yhä sama kuin alussa, mutta sen tasapaino on muuttunut, järkkynyt, rikki. Yksi jaloista on saavuttanut lattian. Yksi rungoista on katkennut painon alla.

“Kiitos. Mää lopetan nyt, mutta te voitte vielä jatkaa niin kauan kuin te haluatte.

Kiitos vielä, kun olitte seuraamassa esitystä.”

Karuvuori poistuu eteiseen.

Moni seuraa häntä pois huoneesta, muutama jää katsomaan rakennelmaa ja pienimmät ryhtyvät leikkimään hiekalla. 

Eteistilassa syödään mansikoita ja leivonnaisia. Ihmiset ovat saaneet äänensä takaisin. Jutellaan ja hymyillään, vaihdetaan kuulumisia. Karuvuorikin on yhä läsnä. Hänkin juttelee ja hymyilee, ilmeet ovat palanneet hänen kasvoilleen. Teos on päättynyt.

Mahdollisesti kuuluu naurua, eri ihmisten ääniä kuvailemassa teosta, epäselvä äänien kokonaisuus.

Osa katsojista jää sisään seurustelemaan, osa menee kadulle tupakalle ja osa lähtee kokonaan pois. Sinä kuljet lasikuistin läpi ulos ja astut kolme kiviaskelmaa kadulle, jonka nimi on Eteläranta. Se on iloinen ja kaunis porilainen katu, joka katselee ilta-auringossa joen yli Kirjurinluotoon.

Linnunlaulu jatkuu, lopussa kuuluu veden liplatusta kaikuisassa ulkotilassa, laiturin alla.

Tää esitys, jonka te just näitte, oli nimeltään kuva näkymättömästä tapauksesta ja sen rakentamisessa mua olivat auttaneet Lotta Bjerstedt, Katriina Sjöblom, Mikko I Elo, Aija Hannula, Verica Kovaceska, Tiia-Mari Aalto, sekä etenkin kuvailutulkki Pipsa Toikka. Tän teoksen valmistamisen mahdollisti mun työnantaja, Taiteen edistämiskeskus. Teidän viittomakielen tulkkinne oli Sirpa Ojanen (nyk. Teira). Mun nimi on Maire Karuvuori ja mä toivotan teille hyvää iltaa.

Kuvia:

Performanssista “Miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan”, Joona Ali